Author:
Johanna Väisänen
[ Edit | View ]
|
Date Posted: 14:01:21 09/28/02 Sat
Author Host/IP: 193.10.232.42
>
>No jaa, taitaa susi olla villakoirasta jo niin
>kaukana, ettei yhteisiä nimittäjiä etsimälläkään
>löydä, onneksi.
Tuota noin, aiheesta kyllä löytyy ihan väitöskirjoja, niin geneettisellä kuin käyttäytymispuolellakin, kuuntelin keväällä tuossa juuri erään seminaarin, missä genetiikkaanalyysi eri roduista näytti villakoiran perimän olevan keskimäärin hieman lähempänä sutta kuin esim. sakasanpaimenkoiran. Lisäksi esityksessä tuli ilmi huikea geneettinen samankaltaisuus suden kanssa rodusta riippumatta. Domestikaatio on prosessi, jossa eläimen sekä fysiologisiin ja käyttäytymispiirteisiin tulee muutoksia sekä ihmisen tekemän valinnan kautta että eläimen sopeutuessa uudenlaisen ympäristön tuomiin valintapaineisiin ja löystymiin luontoon verrattuna, ihmisen hoivissa. Fysiologisten ominaisuuksien muutokset ovat usein helppoja saavuttaa ja osa domestikoiduista eläinroduista on jo niin erilaisia fysiikaltaan, että lajia on vaikea enää tunnistaa samaksi. Väri, rakenne ja esim. tuotanto-ominaisuudet ovat sellaisia, joissa muutokset näkyvät selvimmin. Käyttäytymispiirteet sen sijaan ovat monimutkaisempi juttu. Niiden takana ei ole yhtä yksittäistä geeniä ja nykytiedon mukaan domestikoidulla eläinlajeilla ja edelleen eri rodulla ei ole osoitettavissa poistumia tai lisäyksiä alkoperäiseen käyttäytymisrepertoaariin, joka esiintyy villillä alkumuodolla. Sen sijaan intensiiteetissä ja frekvensseissä joitakin muutoksia on osoitettavissa (selvimpänä esimerkkinä haudontakäyttäytymisen väheneminen munituskanoilla. Toki nisäkkäilläkin, koirillakin saattaa esiintyä hoivaamiskäyttäytymisen heikentymistä jalostuksen tuotteena). Koiran jyrsimistarve ei ole yksi niistä käyttäytymismuodoista, joiden tarve olisi olennaisesti lemmikkikoirilta vähentynyt. Toki oppiminen ja kokemukset vaikuttavat eläimeen ja koiralta näin voidaan tätä käyttäytymistä karsia. Jos kuusivuotiaan puudelin nenän eteen tökätään luu ensimmäistä kertaa elämässä saattaa olla ettei koira osaa tehdä luulle mitään. Tämä ei kuitenkaan ole tieteellinen todiste koiran jyrsimistarpeen häviämisestä vaan keinotekoisesti aikaansaatu muutos.
>Koirani hyvinvointia edistän monella muulla tavalla,
>ei se järsiminen tai sen puute taida olla kovinkaan
>olennainen juttu.
On aivan totta että luiden puuttuuminen koirasi tarvevalikoimasta romuttaisi koirasi hyvinvoinnin täysin. Hyvinvointi koostuu usiesta eri osa-aloueista ja erinomainen hyvinvointitaso on mahdollista saavuttaa vaikka jossakin yksittäisessä elementissä on puutteita. Täydellisestä maksimoinnista ei voida kuitenkaan puhua, mikäli kaikkia osa-alueita ei pyritä huomioimaan. Tällaisia kompromisseja joudutaan eritoten tekemään tuotanto-olosuhteissa jossa tutantotehokkuus ja raha ovat toisessa vaakakupissa. Kaikkien hyvinvointiin vaikuttavien osa-alueiden täydellinen maksimointi tuotannossa on vaikeaa, joskin optimiin tulisi pyrkiä ja kehityksen tulisi olla kohti parempaa hyvinvointia jatkuvasti. Sen sijaan lemmikkieläimen kohdalla pyrkimys hyvinvoinnin maksimointiin on huomattavasti helpompaa ja aivan omistajasta kiinni. Tosin vaikuttaa siltä että mikäli eläin ei ole puhtaasti lemmikkieläin, rahan ja tuotantotavoitteiden sijasta siinä toisessa vaakakupissa saattavat olla muunlaiset tavoitteet (näyttelyturkki, omistajan kilpailutavoitteet jne.) jotka aiheuttavat kompromisseja hyvinvoinnin osalta.
>
>Oikeita luita en ole antanut, sillä niiden haju
>yököttää. Oikein totta, eikö koirien henki ala teistä
>haista pahalta niiden syödessä raakoja, lihaisia
>luita?
Myöskin ihmisten hajuaistissa on eroja. Omalta kohdaltani vastaisin että ei, mutta tämä ei välttämäten ole totta, koska minulla on melkolailla huono hajuaisti ;-)
On siis mahdollista että minun on vaikea asettua paremman hajuaistin omaavan ihmisen asemaan, kuten sinä:-)
johanna
|